Tässä se taas tuli todistettua: Autoilu Turussa on todella mielenkiintoista ainakin talvisin. Onneksi paras autokorjaamo Turussa on työmatkallani. Talvella nimittäin sattuu ja tapahtuu. Melkein aamulla sattuikin. Tänään aamulla kuin paiskoin vanhalla Focuksellani töihin, oli ensiksikin lämppärin johto juuttunut kiinni pistokkeeseen. Siis siihen auton puoleiseen pieneen pistokkeeseen. Tuohon vuosituhannen vaihteen menopeliin on asennettu Calixin lämppäri, joten alun perin tuon johdon etsiminen ja ostaminen oli työn ja tuskan takana. Toisekseen, nyt itse johto sitten päätti jäädä törröttämään kiinni molemmista päistään. Liekö syypää tämä vaihteleva nollakeli, joka eilen illalla nosti lämpötilat hetkellisesti jopa plussan puolelle. Hieman sulaneet vedet sitten valuivat johdon reunoille ja lopulta yön aikana jäätyivät kiinni. Itse kun lähden töihin 7 ja kahdeksan välillä, niin tuolloin on vielä ne aamun pahimmat pakkaset.
Kun lähdin ajamaan töihin, oli heti nähtävissä, että tie oli liukkaampi kuin pitkiin pitkiin aikoihin. Todella kovaa sutimista koko matka alusta loppuun asti. Heti ensimmäisessä kaarteessa vanhan uskollisen sotaratsuni keula lähti puskemaan kohti vastaantulijoiden puolen ojaa. Nopsaan vaan kytkintä pohjaan ja renkaat oikeaan suuntaan ja matka jatkui pienellä säikähdyksellä. Nautin itse liukkaasta kelistä, sillä se tuo ajamiseen pientä haastetta! En aja hurjastellen tai en koe, että liikenteessä pitää olla vaarallisia tilanteita – mutta kun tie on rauhallinen ja olen varma, että missään ei ole vastaantulijoita (esim. yksityistiemme mökillä – jossa sielläkään en hurjastele), on pieni luiston etsiminen hauskaa.
No tällä kertaa töihin meneminen vei kuitenkin tavallista pidempään. Muutamaan kertaan pienemmillä teillä puski niin kovaa, että ajattelin jo tarvitsevani lisää ajo-opetusta. Ei muuta kuin uusi autokoulu Turusta tai autokoulu Kaarinassa ja oppitunneille! Muuten en taida oppia. Jatkoin ajamista ja liukastelu jatkui pitkään pienenä ja harmillisena. Odottelin koko ajan, että jotain pahempaa sattuisi.
Iso paukku tulikin sitten kun jarrutin hieman liian kovaa juuri ennen työpaikkani parkkipaikkaa. Liian kova vauhti ja järjettömän liukas tie antoivat periksi ja edes ABS:t eivät tuntuneet pelastavan minua. Auto jatkoi matkaansa kohti betonipostia, vaikka kuinka rimpuilin vastaan. Autoni vauhti hidastui, se hidastui, mutta hidastuiko se riittävän nopeasti. Pheewwww, en kuullut poksahdusta ja auto pysähtyi. Käsijarru päälle ja katsomaan tilannetta: Auto oli vain muutaman millin päässä betonista. Tunsin olevani onnekas! Vaikka autoni ei ole uusi eikä kallis, olisi ollut ikävää runnoa autoni keula muusiksi noin vain pienen virhearvioinnin seurauksena. Ajattelin jo, että nyt tarvitaan hinauspalvelua tai vähintäänkin puskurien korjausta tai tuulilasikorjausta Turussa.
Olen kyllä erittäin iloinen, että allani on lähes tuliterät talvirenkaat. Miettikääpä tilannetta, jossa olisin ollut matkassa jo vuosia käytetyillä kitkoilla. Tuskin olisin vieläkään töissä – ja mahdollisesti voisin maata nyt jo jollain aivan muulla osastolla. Pitääkin siis kiitellä omaa autoa, toimivia varusteita ja Jumalaa. Illalla pitäisi ajaa vielä Tampereelle – nyt tiedän, että pakkaan matkaan litratolkulla energiajuomaa, tarkastan auton valot ja jarrut ennen lähtöä – ja ennen kaikkea, ajan turvallisesti, varovaisesti, mutta riittävän reippaasti etten tuki muiden matkaa. Onneksi autokoulut osaavat kouluttaa meitä suomalaisia.
